Näytetään tekstit, joissa on tunniste Työuupumus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Työuupumus. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Rohkeutta! Elä omaa elämääsi!

Löysin luonnoksieni kätköistä tekstin, jonka olen kirjoittanut alkuvuodesta. Kirjoitin sen silloin kun ajatukseni ja tunteeni ovat myllertäneet uupuksesta. Joten anteeksi jo etukäteen, jos se on paikka paikoin sekava. Mutta niin olin silloin minäkin. :) En sitä pystynyt vielä keväällä julkaisemaan, koska aihe oli vielä liian ajankohtainen. Mutta nyt, kun tuo vaihe elämästäni on takanapäin, haluan nämä ajatukseni kanssanne jakaa.


"Mistä aloittaisin? Ajatukset myllertää. Käyn läpi tällä hetkellä jonkinlaista muutosvaihetta elämässäni. En vielä tiedä mikä tarkoitus tällä kaikella on, mutta luotan siihen että tämä vaihe tarvitaan, jotta saan elämääni lisää jotain hyvää.

Oletteko huomanneet, että läheisillä ihmisillämme on monesti oma mielipiteensä siitä miten meidän tulisi elää ja olla? Minun mielestäni kuitenkin vain me itse tiedämme mikä on meille parhaaksi. Mutta mitäs jos ei itsekään tiedä, mikä olisi itselle parhaaksi? Jos vain on ihan solmussa? Tilannetta ei ainakaan auta se, että ihmiset ympärillä kertovat omia neuvojaan. Se lisää vain ahdistusta ja vie kauemmas siitä mitä itse haluaa. Mitä minä haluan? Minä!

Olen joutunut myöntämään itselleni tässä kevään aikana, että en vain pysty kaikkeen siihen mitä haluaisin tehdä ja olla. Onkohan se heikkoutta? Tuntuu, että on väärin huomata oman kehon ja mielen hälytysmerkit liian aikaisin tässä meidän maailmassa. Pitäisi vain puskea eteenpäin hammasta purren. Pitäisi vain väkisin elää elämäänsä eikä kuunnella kehon ja mielen hälytyskelloja, koska sehän on merkki heikkoudesta. Vai onko? Sitten vasta kun on sairaalassa tai ei pääse aamulla sängystä ylös niin sitten vasta voidaan pysähty, pyytää apua tai tunnustaa, että ei vain jaksa. Ja sitäkin anteeksi pyydellen. "Anteeksi, että olen heikko ja en vain jaksa." Miksi pyytää anteeksi sitä että ei jaksa?!

Minusta tuntuu, että tässä maailmassa, meille ei anneta lupaa näyttää heikkouden merkkejä. Pitää vain painaa ja jaksaa vaikka väkisin. Mitä siis tapahtuu, jos en tahdokaan jaksaa väkisin? Mitä jos en vain halua tehdä niin? Mitä jos haluankin pysähtyä ajoissa ennen kuin olen siellä kallion kielekkeellä? Pysähtyä jo ennen kuin edes lähden kiipeämään sinne kalliolle? Painaa stop nappulaa ensimmäisten askelten jälkeen, jotta on helpompi ja lyhyempi matka palata takaisin turvalliselle tasamaalle? Eikö se olisi helpompi ja nopeampi ratkaisu? Välillä ei tunnu siltä.

Tämä asia on vaivannut mieltäni erityisesti siksi, että työskentelen hyvinvointi- ja liikunta-alalla. Mielestäni siinä ei ole mitään järkeä, jos opetan ihmisiä kuuntelemaan kehoaan ja hidastamaan tahtia, jos kuitenkin itse painan menemään väkisin, suorittaen elämääni. Onko se oikein? Ei minusta.

Ymmärrän, että töitä pitää tehdä, jotta täällä maailmassa pärjää. Mutta pitääkö sitä suorittaa väkisin niin että siitä katoaa ilo? Itselleni on niin suuri onni osunut kohdalle, että saan tehdä sellaista työtä, jota on ihana tehdä ja josta nautin. Lisäksi minulla on ihan huipputyökaverit, työyhteisö ja -paikka. Mutta hiljattain siitä kaikesta on kadonnut ilo. Haluan edelleen nauttia työstäni. Haluan tehdä työni hyvin. Onko se väärin?

Minua on ohjeistettu, että aseta rimaa vähän alemmas ja tee mielummin keskinkertaisesti kuin et ollenkaan. Mutta tiedättekö että se ei tunnu oikealta, ainakaan tällä alalla. Minulle on myös sanottu, että muista että työ on vain työtä. Tiedän. Mutta se on ihan hirmu iso osa elämää ja arkipäivää, joten miten siitä voi ajatella niin että se on vain työtä? Jos harrastaisin vaikka uintia 8 h päivässä niin eihän se silloin olisi vain työtä. Tai olisin lasten kanssa kotona kotiäitinä niin eihän sekään silloin olisi VAIN työtä. Ei käy minun järkeeni. Ehkä ajattelen "väärin" kun haluan tehdä työni hyvin ja haluan siitä myös nauttia. Haluan myös kuunnella kehoni ja mieleni viestejä, ja pysähtyä, kun sille on tarve.

Mitä minä siis haluan? En itseasiassa tiedä. Mikä minulle olisi parhaaksi? En tiedä sitäkään. Ehkä kun opin hyväksymään tämän epätietoisuuden ja elämään sen kanssa, uskon, että löydän jälleen oikean suunnan elämääni. Toivon, että sitten kun sen löydän, muutkin hyväksyisivät sen ja antaisivat minun elää elämääni niinkuin itse parhaaksi näen. Voi olla että astun väärään suuntaan, mutta omapa on elämäni. Deal with it!"


Olin oikeassa. Löysin oikean suunnan. Pysähdyin, hyväksyin ja kuuntelin. Ja nyt olen tässä. Voin hyvin. Ilo on palannut töihin ja kotiin. Kiitos elämä. <3

-Heidi

perjantai 27. toukokuuta 2016

Matkalla oikeaan suuntaan

Tiedättekö sen tunteen, kun tuntuu että elämä kulkee pitkästä aikaa oikeaan suuntaan? Tänään minulle tuli sellainen tunne uimassa. Tyyni, rauhallinen ja onnellinen olo.<3

Viimeiset puoli vuotta oon ollut jollain tavalla hukassa. On ollut jonkin asteista työuupumusta, jonka voin nyt tunnustaa näin julkisestikin. Helmikuun lopulla olin tauolla vähän kaikesta. Olin omissa oloissani Ilmajoen mökillä ja se teki kyllä hyvää ja tuli todellakin tarpeeseen. Nukuin, söin, ulkoilin ja katsoin elokuvia, en muuta. Tuolta toisesta blogistani pääset lukemaan, miksi tuo Tauon paikka oli tuolloin enemmän kuin tarpeen.

Maalis-huhtikuu menikin sitten ihan mukavasti. Kotona kaikki oli paremmin kuin mallillaan ja töissä meni mukavasti. Toukokuun alussa tuli kuitenkin tunne että kaikki ei vieläkään ole ihan niin kuin minulle olisi hyväksi. Oli otettava taas aikalisä. Tällä kertaa tiesin että asioiden tulee muuttua.

Ja nyt ne tuleekin muuttumaan. Syksyllä jätän ryhmäliikuntavastaavan tehtävät ja palaan jälleen vain trainervastaavaksi. Syvä helpotus, kiitollisuus, tyyneys ja rauhallisuus. Tiedän että tämä on oikea ratkaisu, vaikka se ei ollutkaan helppoa myöntää itse, että "Ei, en vain pysty tähän enää." Joudun toki työstämään vielä omia ajatuksiani, jotta löydän taas sen Heidin joka olin vuosi sitten. Minun tulee jälleen opetella olemaan enemmän oikeasti läsnä, keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ja panostaa siihen mikä tuntuu omimmalta.

#afterswimming

Se, miksi juuri tänään tajusin, että olen jälleen oikealla tiellä, oli se että uintitreeneissä perhonen kulki taas! Niin hienoa! :D Puoli vuotta on perhosuinti tuntunut ihan kamalalta. Muut lajit ovat kulkenee ihan jees, mutta tuo päälajini ei sitten ole tuntunut yhtään hyvältä. Mutta tänään se tuntui taas siltä miltä sen kuuluukin tuntua. Liekki palaa jälleen!

On se kumma, että vasta tänään ymmärsin tuon yhteyden työuupumuksen ja perhosuinnin kulkemattomuuden välillä. Näin se vain on, että se vaikuttaa kaikkiin elämän osa-alueisiin ja se painaa niin mieltä kuin kroppaakin. Mutta onneksi tänään kroppani tuntui taas enemmän omalta tuolla altaassa. Kyllä se mielikin sieltä tulee perässä, koska tiedän että olen taas matkalla oikeaan suuntaan. Kulkemassa sinne minne minun kuuluukin kulkea elämässäni.

Näillä fiiliksillä viikonloppuun. #haveagreatweekend
<3: Heidi