"Mistä aloittaisin? Ajatukset myllertää. Käyn läpi tällä hetkellä jonkinlaista muutosvaihetta elämässäni. En vielä tiedä mikä tarkoitus tällä kaikella on, mutta luotan siihen että tämä vaihe tarvitaan, jotta saan elämääni lisää jotain hyvää.
Oletteko huomanneet, että läheisillä ihmisillämme on monesti oma mielipiteensä siitä miten meidän tulisi elää ja olla? Minun mielestäni kuitenkin vain me itse tiedämme mikä on meille parhaaksi. Mutta mitäs jos ei itsekään tiedä, mikä olisi itselle parhaaksi? Jos vain on ihan solmussa? Tilannetta ei ainakaan auta se, että ihmiset ympärillä kertovat omia neuvojaan. Se lisää vain ahdistusta ja vie kauemmas siitä mitä itse haluaa. Mitä minä haluan? Minä!
Olen joutunut myöntämään itselleni tässä kevään aikana, että en vain pysty kaikkeen siihen mitä haluaisin tehdä ja olla. Onkohan se heikkoutta? Tuntuu, että on väärin huomata oman kehon ja mielen hälytysmerkit liian aikaisin tässä meidän maailmassa. Pitäisi vain puskea eteenpäin hammasta purren. Pitäisi vain väkisin elää elämäänsä eikä kuunnella kehon ja mielen hälytyskelloja, koska sehän on merkki heikkoudesta. Vai onko? Sitten vasta kun on sairaalassa tai ei pääse aamulla sängystä ylös niin sitten vasta voidaan pysähty, pyytää apua tai tunnustaa, että ei vain jaksa. Ja sitäkin anteeksi pyydellen. "Anteeksi, että olen heikko ja en vain jaksa." Miksi pyytää anteeksi sitä että ei jaksa?!
Minusta tuntuu, että tässä maailmassa, meille ei anneta lupaa näyttää heikkouden merkkejä. Pitää vain painaa ja jaksaa vaikka väkisin. Mitä siis tapahtuu, jos en tahdokaan jaksaa väkisin? Mitä jos en vain halua tehdä niin? Mitä jos haluankin pysähtyä ajoissa ennen kuin olen siellä kallion kielekkeellä? Pysähtyä jo ennen kuin edes lähden kiipeämään sinne kalliolle? Painaa stop nappulaa ensimmäisten askelten jälkeen, jotta on helpompi ja lyhyempi matka palata takaisin turvalliselle tasamaalle? Eikö se olisi helpompi ja nopeampi ratkaisu? Välillä ei tunnu siltä.
Tämä asia on vaivannut mieltäni erityisesti siksi, että työskentelen hyvinvointi- ja liikunta-alalla. Mielestäni siinä ei ole mitään järkeä, jos opetan ihmisiä kuuntelemaan kehoaan ja hidastamaan tahtia, jos kuitenkin itse painan menemään väkisin, suorittaen elämääni. Onko se oikein? Ei minusta.
Ymmärrän, että töitä pitää tehdä, jotta täällä maailmassa pärjää. Mutta pitääkö sitä suorittaa väkisin niin että siitä katoaa ilo? Itselleni on niin suuri onni osunut kohdalle, että saan tehdä sellaista työtä, jota on ihana tehdä ja josta nautin. Lisäksi minulla on ihan huipputyökaverit, työyhteisö ja -paikka. Mutta hiljattain siitä kaikesta on kadonnut ilo. Haluan edelleen nauttia työstäni. Haluan tehdä työni hyvin. Onko se väärin?
Minua on ohjeistettu, että aseta rimaa vähän alemmas ja tee mielummin keskinkertaisesti kuin et ollenkaan. Mutta tiedättekö että se ei tunnu oikealta, ainakaan tällä alalla. Minulle on myös sanottu, että muista että työ on vain työtä. Tiedän. Mutta se on ihan hirmu iso osa elämää ja arkipäivää, joten miten siitä voi ajatella niin että se on vain työtä? Jos harrastaisin vaikka uintia 8 h päivässä niin eihän se silloin olisi vain työtä. Tai olisin lasten kanssa kotona kotiäitinä niin eihän sekään silloin olisi VAIN työtä. Ei käy minun järkeeni. Ehkä ajattelen "väärin" kun haluan tehdä työni hyvin ja haluan siitä myös nauttia. Haluan myös kuunnella kehoni ja mieleni viestejä, ja pysähtyä, kun sille on tarve.
Mitä minä siis haluan? En itseasiassa tiedä. Mikä minulle olisi parhaaksi? En tiedä sitäkään. Ehkä kun opin hyväksymään tämän epätietoisuuden ja elämään sen kanssa, uskon, että löydän jälleen oikean suunnan elämääni. Toivon, että sitten kun sen löydän, muutkin hyväksyisivät sen ja antaisivat minun elää elämääni niinkuin itse parhaaksi näen. Voi olla että astun väärään suuntaan, mutta omapa on elämäni. Deal with it!"
Olin oikeassa. Löysin oikean suunnan. Pysähdyin, hyväksyin ja kuuntelin. Ja nyt olen tässä. Voin hyvin. Ilo on palannut töihin ja kotiin. Kiitos elämä. <3
-Heidi
